Pyhää geometriaa löytyy kaikkialta luonnosta. Olet ehkä joskus poiminut romanesco-kukkakaalin kaupan vihanneshyllyltä tai ihaillut jonkin kasvin tai kukan rakennetta ja katsonut, miten sen muoto toistaa itseään yhä pienempinä kopioina. Ehkä olet pysähtynyt katsomaan peuran sarvia tai lehtisuonia, jotka haarautuvat tavalla, joka tuntuu yhtä aikaa käsittämättömän monimutkaiselta, kaaoottiselta, ja silti jollain tavalla... itsestäänselvältä.

Ajattelen luontoa kahden, kaiken taustalla vaikuttavan vastakkaisen voiman kautta. Ne ovat emergenttejä ilmiöitä jotka syntyvät fysiikan laeista, mutta tuntuvat meidän näkökulmastamme ehkä joltain niitäkin suuremmalta. Fysiikan lait ovat ikään kuin työkalut ja reunaehdot, joiden kautta nämä kaksi voimaa pääsevät toteutumaan.

Ensimmäinen voima on entropia. Kaikella luonnossa on taipumus levitä, sekoittua ja ajautua erilleen. Itse maailmankaikkeus näyttää laajenevan, venyttävän aika-avaruutta ja vetävän kaikkea hiljalleen yhä kauemmas kaikesta muusta. Entropia on hidasta liukumista kohti haaleaa, homogeenisesti jakautunutta universumia, jossa mitään erityistä ei enää tapahdu. Maailmankaikkeutta jossa energia ja liike on laskenut niin alas kuin mahdollista.

Toinen voima on elämä. Elämä tuntuu kapinalta tuota kaaosta vastaan. Se rakentaa yhä lisää yksityiskohtia ja monimutkaisuutta sen sijaan, että silottaisi kaiken tasaiseksi. Elossa oleminen on kuin viivan piirtämistä ympärillesi ja sanomista: ”Tämä tässä olen minä, ja tämän viivan ulkopuolella on kaikki muu. Minä en ole levinnyt pitkin universumia, ja haluan säilyä näin.”

Silti elämää ei olisi ilman entropiaa. Ei vain semanttisesti sanan määrittelyssä vastakohtansa kautta, vaan kirjaimellisesti: Elämää ei voi syntyä täysin paikalleen jähmettyneessä, staattisessa universumissa. Aineen täytyy joutua liikkeeseen, sekoittua ja ajautua kauas tasapainosta, jotta ensimmäiset hauraat elämän kuviot voivat ilmestyä. Tässä onkin olemassaolon taikuus: Miten elottomista aineen palasista voi syntyä elävä järjestelmä? Kun tarkennat riittävän lähelle, mikään yksittäinen molekyyli sinusta ei ole elossa – ja silti, kokonaisuutena – siinähän sinä olet!

Minusta tuntuu, että jollain perustavanlaatuisella tavalla emme pysty ymmärtämään tämän kaiken kokonaisuutta. Voin vain nauttia siitä, ihmetellä sitä ja leikkiä sen keskellä.

Olen lapsi maailmankaikkeuden valtavalla leikkikentällä, eikä minulla ole mitään pelättävää.

Palaan aina uudestaan kuusikulmioon. Se on yksi luonnon vähäenergisiä ratkaisuja: Hunajakennojen solut, saippuakuplat ja laavakentät asettuvat vääjäämättä kuusikulmaisiin kuvioihin, kun aineen annetaan hiukan vain rentoutua. Minulle tuo muoto on eräänlainen sovinnon symboli elämän ja entropian välillä. Se on entropian lempiruudukko, ja elämällä – minulla – on mahdollisuus piirtää sen päälle ja lainata sitä omiin tarpeisiini.

Veistoksissani monimutkainen teknologia sulautuu luonnollisiin puupintoihin. Näin luonnon muodot saavat taianomaisen sävyn, ja samalla tekniikan taika tuntuu luonnollisemmalta. Työskentelen geometrisilla kuvioilla, joissa kuuluu oksistojen, spiraalien ja aaltojen ääni, ja annan koodin ja elektroniikan tanssittaa valon liikettä niiden sisällä. Kun kaikki näkyvät osat teoksesta ovat luonnonmateriaaleja – puuta ja rautaa – on helpompi unohtaa prosessorit, lähettimet, diodit, johdot ja muut komponentit, jotka väistämättä muodostavat ison osan teosteni taikuudesta. Kun puu kätkee teknologian, värien ja valon liike näyttävät enemmän veden tai tulen heijastuksilta tai tuulessa huojuvien puiden varjoilta.

Minulle jokainen teos, jonka teen, on pieni kokeilu elämän ja entropian välisessä jännitteessä – kuin hetkellinen puuhun veistetty järjestyksen kupla hehkumassa hetken universumissa, joka hiljalleen haluaa unohtaa kaiken.