Polaris

Polaris – Pohjantähti – on ollut yksi pohjoisen taivaan tärkeimmistä valopisteistä. Kauan ennen satelliittinavigaatiota ja sähköisiä katulamppuja se oli hiljainen, paikallaan pysyvä täplä, joka ei kulkenut vuodenaikojen mukana. Itämeren merenkulkijoille, jäätyneitä järviä tai metsäteitä ylittäville matkalaisille ja peltojen ja metsien keskellä eläville ihmisille Pohjantähti oli yhtä aikaa käytännöllinen työkalu ja vahva symbolinen ankkuri. Se tarjosi suunnan silloinkin, kun maisema katosi lumeen ja pimeyteen, ja kantoi mukanaan ajatusta siitä, että kaiken tämän liikkeen keskellä on jokin kohta, joka pysyy aina paikallaan. Pohjoisen mytologiassa ja kansan mielikuvituksessa tästä rakentuu voimakas kuva: Taivaan huipulla loistava tähti, joka sitoo näkyvän maailman johonkin meitä jokaista suurempaan, vanhempaan ja vakaampaan.

Polariksen tuominen näyttelytilaan muuttaa tämän kulttuurisen roolin koettavaksi elämykseksi. Kaukainen piste taivaan holvikaarella muuntuu suureksi läsnäoloksi katsojan yläpuolella. Seisoessaan sen alla yleisö asettuu asemaan, joka on tavallisesti varattu muuttolinnuille ja muille eläimille: Heistä tulee niitä, jotka orientoituvat tähtien mukaan. Samalla huomio siirtyy näkökulmasta “valo asiana, jota valaisee” kohti ajatusta “valo asiana, joka määrittää meitä” – liikettämme, tarinoitamme ja sisäisiä vuodenaikojamme.

Polaris kertoo siitä, miten pohjoinen elämä on kietoutunut pitkien pimeiden jaksojen ja lyhyiden, intensiivisten valon hetkien rytmiin, ja siitä, miten täällä elävät ihmiset ovat aina joutuneet etsimään paikkaansa osana tätä kiertokulkua.

Materiaalien tasolla teos pitää tiukasti kiinni yhteydestä konkreettiseen pohjoiseen. Tähti on rakennettu tummaksi petsatusta suomalaisesta koivuvanerista ja teräspulteista, niin että alhaalta katsottuna yleisö näkee vain tuttuja, luonnollisia materiaaleja: puuta ja metallia. Satoja valoja on piilotettu kerrokselliseen rakenteeseen, jolloin katsoja ei kohtaa yksittäisiä valopisteitä vaan pehmeän, epäsuoran hohteen, joka leviää esiin kerrosten välistä. Hypnoottisen valon tunnelma on kuin katselisi talviyön takkatulta tai revontulten hehkua.

Näin Polaris asettuu johonkin näkyvän ja näkymättömän, käytännöllisen suunnistuksen ja hiljaisen myytin, sekä talven uinuvan maiseman ja kevään ensimmäisen, varovaisen palaavan valon lupauksen väliin.